Olen miettinyt blogin kirjoittamista jo hyvin pitkään. Mutta aina se on jäänyt. Syitä on ehkä ne, ettei vaan ole ollut aikaa kirjoittaa ja se kynnys tuoda oma elämäni julki on ollut aika suuri.. Kunnes viime yönä keksin, ettei minun tarvitse tuoda julki kasvojani, eikä lasteni kasvoja. Nimet riittäkööt toistaiseksi.
Jotakin itsestäni, olen 29vuotias nainen. En ole työelämässä masennukseni vuoksi. Asumme Lahdessa.
Eli elämäni tähän asti ei ole ollut aina kovin kaunista. Minulla on siis neljä lasta, 2 vanhinta on tyttöjä ja 2 nuorinta on poikia. Vanhin tyttäristä ei ole asunut kanssani kuin elämänsä ensimmäiset 3vuotta, siitä eteenpäin hän asui ensin lastenkodissa ja sen jälkeen sijaisperheessä. Tyttö on nyt 13vuotta ja asiat näyttävät siltä ettei hän koskaan pääse asumaan luokseni. Tapaamme tällä hetkellä pari kertaa kuussa ja tyttö pääsee kotilomille pari kertaa vuodessa.
Tyttö sijoitettiin, koska elämäni silloin ei ollut sopivaa lapselle. Join paljon ja käytin huumeita. Tyttären isä pahoinpiteli minua tytön nähden monesti ja olimme lastensuojelun asiakkaita tyttären syntymästä asti. Minua koitettiin auttaa, mutta olin nuori ja todella todella tyhmä, enkä arvostanut apua. Tyttö sijoitettiin kiireellisenä. Naapurit olivat soittaneet lastensuojeluun ja hänet haettiin pois. Näiden arpien avaaminen tekee kipeää. Mutta toivon että tämä toimisi apuna muille samassa tilanteessa oleville ja apuna myös minulle itselleni. Olen kamppaillut kovien tuskien kanssa näiden asioiden takia. Minulla diaknosoitiin vakava masennus melkein heti tytön sijoituksen jälkeen ja siitä asti olen syönyt masennuslääkkeitä. Huumeista pääsin eroon vasta kun aloin odottaa toista lastani 6 vuotta sitten.
Kaikki kolme nuorempaa lasta asuvat kanssani ja olen tehnyt paljon töitä itseni kanssa, ettei heillä olisi sama kohtalo kuin esikoisellani. Ajoittain sijoitusta väläytellään sossujen tapaamisissa. Koska he näkevät vikoja elämässämme. Alkoholia juodaan liikaa, on ollut väkivaltaa lapsia kohtaan.. Rahat ovat jatkuvasti tiukalla.
Tuntuu kuin kirjoittaisin tätä täysin ulkopuolisena, kuin tämä kaikki olisi unta. Ajatus karkailee. Elämämme ei ole ruusuista, mutta silti rakastan lapsiani hirvittävän paljon. Monesti mietin olenko vain täysin kykenemätön äidiksi. Varsinkin kun masennus kunnolla nostaa päätään, tekisi mieli vaan paeta tätä kaikkea ja antaa lasten elää ansaitsemaansa elämää.
Missä kaikki meni vikaan? Olen antanut miesten vaikuttaa elämääni liikaa. Lasteni isät ovat elämässä mukana hyvin vaihtelevasti. Esikoiseni isä ei koskaan. Toisella tyttärelläni on hyvä isä, hän yrittää auttaa minua parhaansa mukaan ja ottaa myös poikia joskus luokseen kun minulla on todella paha olla. Poikien isä taas on alkoholisti, hän haluaisi palata yhteen ja käykin välillä kännissä kosioretkillään, eli paukuttamassa oven takana ja uhkaavansa tappaa meidät kaikki. En edes muista kuinka monesti olen joutunut soittaa poliisit kerämään hänet talteen.
Tässä nyt alkua elämästämme. Ei tunnu tällä erää hyvälle jatkaa kirjoittamista. Palaan taas elämäämme.